Erkki Juvonen:
 
FinnAPL - lippu korkealla.

20-vuotistaipaleen huippuhetkiä konferenssimaailmassa (2)

APL84 Helsingissä oli ollut suuri menestys sekä ohjelmatarjonnan, järjestelyjen ja ulkoisten olosuhteiden että myös yleisömenestyksen ja sen myötä taloudellisen tuloksen suhteen. "Työn raskaan raatajat", järjestelytoimikunta ja ohjelmatoimikunta kutsuttiin avec myöhemmin kesällä yhteiseen loppupalaveriin Suomenlinnan Walhallaan, missä kertailtiin tapahtuneita, "syötiin mitä saatiin ja juotiin tuutingit". Pienet muisto-omenatkin jaettiin ja hyvillä mielin hajaannuttiin taas kukin omalle saralleen.

APL oli 1980-luvulla ehkä menestyksensä huipulla. Se oli käyttäjäläheisen tietojenkäsittelyn (jota meillä kutsuttiin suorakäytöksi) merkittävin ja suosituin väline. Eri toimittajat kehittelivät useita tuotteita eri toimintaympäristöihin, aluksi pääasiassa ns. mainframe koneisiin. Se oli mm. IBM:lle tärkeä strateginen tuote, myös yhtiön oman sisäisen tietojenkäsittelyn takia. Sen osoituksena oli myös voimakas kehitystyö, joka huipentui uuteen arkkitehtuuriin, APL2:een. Tämän aallon mukana minullekin tarjoutui mielenkiintoinen ja haastava tehtävä IBM:n Euroopan pääkonttorissa Pariisissa vv. 1985 - 87. Siellä noin kaksituhatta toimihenkilöä käytti työssään APL:ää, enemmän tai vähemmän. Kymmenen prosenttia heistä teki tai ylläpiti APL-ohjelmistoa. Ohjelmistot pyörivät kolmessatoista suuressa koneessa, jotka oli kytketty verkkoon. Minun tehtäväni oli toimeenpanna koko verkossa konversio VS APL -> APL2. Loppujen lopuksi tehtävä ei ollut kovinkaan suuri tietotekninen ongelma, noin 99 prosenttia työtiloista toimi yksinkertaisen muunnosajon jälkeen ongelmitta uudessa ympäristössä. Koulutusta kuitenkin tarvittiin paljon.Varsinainen ongelma oli psykologinen, saada käyttäjät motivoitua muutokseen, joka ei tuonut useimmille heistä mitään uutta. Kun kuitenkin uusissa sovelluksissa APL2 oli välttämätön, täytyi yhtenäisyyden vuoksi kaikkien siirtyä siihen. Samaan aikaan tapahtui myös toinen APL-kulttuurin muutos. PC-mikrot olivat tulleet markkinoille, ja varsin pian myös APL löysi tiensä niihin. Käyttäjät huomasivat PC:n monissa sovelluksissa käteväksi ja edulliseksi ratkaisuksi. Todellinen henkilökohtainen tietojenkäsittely oli syntynyt. APL ei kuitenkaan enää yksin hallinnut tätä aluetta. Valitettavasti.

APL90 konferenssin olivat tanskalaiset ottaneet järjestääkseen Kööpenhaminaan. Edellisenä syksynä etsi Per Gjerlöv jäseniä ohjelmatoimikuntaan eri maista. Gustav Tolletin hän tunsi hyvin mm. APL-kirjansa suomentajan ominaisuudessa. Hän pyysi tätä joukkoonsa, mutta Gustaville tehtävä ei sopinut, vaan hän suositteli minua FinnAPL:n edustajaksi, ja minä lähdin. Tammikuussa kokoonnuimme valitsemaan esitelmäehdotuksista sopivimmat konferenssin ohjelmaan. Kaksi ehdotusta oli tullut Neuvostoliitosta, maasta, jossa ei tiedetty APL:ää ollenkaan tunnettavan. APL84:ään oli sieltä tullut kiinnostuskortti, materiaalia lähetettiin NL:n tiedeakatemian osoitteella, mutta senjälkeen ei sieltä mitään kuulunut. Nyt siellä puhalsivat uudet vapaammat tuulet ja yhteydenotot suureen maailmaan olivat tulleet sallituiksi. Paperit olivat erittäin kiinnostavia, ja uusi maa näytti olevan pyrkimässä APL-yhteisöön. Yksimielisellä päätöksellä pantiin paperit hyväksyttyjen pinoon. Nyt minun täytyi keskeyttää käsittely ja huomauttaa, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen, että nuijan kopautus riittäisi. Tarkoitushan on, että esitelmän kirjoittaja tulee pitämään sen konferenssissa. Neuvostoliitosta ulkomaille matkustamiseen tarvitaan passi, hyväksyttävä syy ja erikoislupa, Tanskan sisääntuloviisumi, matkaliput ja valuuttaa, konferenssimaksut, majoitus ja ruokailu. Esitelmän painokuntoon saattaminenkin kuuluu tekijälle. Haasteita on paljon ja aikaa vajaa puoli vuotta. Postinkulkukin vie 4-5 viikkoa suuntaansa. Puhelinyhteyksien toimivuudesta ei ole mitään kokemusta. Tähän puheenjohtaja totesi, että Erkki näyttää olevan parhaiten perillä näistä ongelmista, "voisitko ottaa huoleksesi hankkia nämä miehet tänne". Sen siitä saa, kun ei osaa pitää suutaan kiinni!

Venäläiset kirjoittajat olivat toisistaan tietämättä lähettäneet paperinsa. Toinen oli Moskovassa Neuvostoliiton tiedeakatemian palveluksessa oleva tohtori Andrei Kondrashev, ja hänen esitelmänsä käsitteli NL:ssa sikäläisille koneille kehitettyjä (= hänen kehittämiään) APL-tulkkeja, toinen, Aleksei Miroshnikov toimi NL:n keskussuunnitteluviraston Leningradin rakennushallinnon ohjelmistosuunnittelijana. Heille molemmille lähetettiin pikakirjeenä ilmoitus hyväksymisestä ja kehoitus ryhtyä pikaisesti kaikkiin tarpeellisiin toimiin asioiden järjestämiseksi. Yhteydenpito näytti aluksi lähes toivottomalta, kun puheluidenkin toimitusaika oli noin vuorokausi. Onneksi siihen tuli pian huomattava parannus, kun automaattinen puhelinliikenne avautui Moskovaan ja Leningradiin. Se osoittautui kuitenkin lähinnä teoreettiseksi, koska linjoja oli vähän (Leningradiin peräti kaksi linjaa -- Moskovan kautta!) ja ne olivat jatkuvasti varattuja. Opin soittamaan aamukuudelta, ja joskus tarvittiin jopa parikymmentä soittoyritystä, ennenkuin puhelu meni perille. Kirjeiden toimittamiseen perille opin käyttämään kuriiripostia. Venäläisen junan konduktöörit ottivat kirjeen mukaansa, kun heille maksoi parikymppiä. Perillä Aleksei oli yöllä vastassa. Moskovaan menevät lähetykset hän lähetti eteenpäin virkapostissa. Laitonta puuhaahan se tietysti tarkkaan ottaen oli.

Keväällä sain järjestettyä tapaamisen Aleksein kanssa Viipurissa, ja kesäkuussa matkustin Leningradiin, missä tapasin useita venäläisiä APListejä Moskovasta ja Obninskista sekä Andrein vaimon Olgan, englanninkielen opettajan, jonka kielitaitoa tarvittiin sekä tulkkina että esitelmien hiomisessa esityskuntoon. Obninsk osoittautuikin idän APL:n tähtikaupungiksi. Se oli ollut salainen ja suljettu tiedekaupunki, ydintutkimuksen ja ydinvoimalaitostekniikan keskus. Siellä APL oli eräs tärkeimmistä ohjelmointivälineistä, ja siellä oli kymmenittäin sen taitajia. Minulle selvisi yhtäkkiä, miksi NL:n APL:stä ei ollut kuultu mitään lännessä. Obninskin "päätuote" olivat ydinsukellusveneiden voimalaitosreaktorit. Ydinsukellusvene, venäjäksi "Atomnaja Podvolnaja Lodka" eli "APL" oli niin kuuma käsite, ettei mikään paperi, missä tuo lyhennys esiintyi, päässyt rajan yli vaan jäi sensuurin mappiin salaiseksi leimattuna. Nyt oli glasnost (avoimuus) tullut muotiin, Obninskinkin portit olivat avautuneet, ja ihmiset olivat kuin huumassa.

Esitelmät tulivat valmiiksi aikataulun mukaisesti. Passi- ja viisumiasiat olivat kesäkuussa vielä pahasti kesken. Miehet olivat kuitenkin tyytyväisiä, eiväthän he enää voineet tehdä muuta kuin kuin odotella. Kysyin, mitä he aikoivat konferenssissa esittää. "Sen esitelmän tietysti, sehän on valmis ja hyväksytty." Sanoin, ettei siinä ole mitään järkeä, esitelmä painetaan ja jaetaan kaikille osanottajille, ketään ei kiinnosta, että te esitätte sen sisälukuna huonolla englanninkielellä. Teillä on siellä puoli tuntia aikaa kertoa jotain muuta, joka voisi kiinnostaa kuulijoita paljon enemmän. Kertokaa itsestänne, työstänne, seisokaa vaikka päällänne, jos osaatte sen hyvin. Se oli heille aivan shokki. NL:ssa esitelmänpitäjän oli hyväksytettävä esitelmänsä etukäteen, ja sitten esitystilaisuudessa tekstistä ei saanut poiketa piiruakaan.

Elokuu 1990, Kööpenhamina, APL90 "For the Future". En tiedä, mitä järjestäjät olivat tuolla sloganilla oikein tarkoittaneet, minun ja muutaman venäläisen APL:n ystävän tulevaisuuden se tuli muuttamaan täysin. Konferenssin aattopäivänä olin Kööpenhaminan lentokentällä odottamassa Andrein, Olgan ja Aleksein saapumista epätietoisena siitä, tulisivatko he ollenkaan. En ollut saanut tietoa siitä olivatko he saaneet viisuminsa ajoissa. No, olihan se onnistunut, vaikkakin aivan viime minuuteilla, ja niin he olivat Tanskan maaperällä, ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan. Sekä FinnAPL että Danish Data Association olivat hankkineet sponsorirahaa ja antaneet itsekin avustusta, niin että vieraiden osallistumismaksut, hotelli ja ruokailu olivat järjestyksessä. Vein heidät autollani (sillä Chevy Vanilla, jonka kylkiä koristaa puoli metriä korkea FinnAPL omena) hotelliin, kaupunkia katselemaan ja syömään. Minulle oli erikoinen elämys seurata heidän reaktioitaan näkemästään. Välillä tuntui siltä, että heidän henkinen kestokykynsä ei riittäisi sulattamaan kaikkea mitä he kokivat. Minulla oli autossa NMT-puhelin, ja ehdotin, että he soittaisivat kotiin ja ilmoittaisivat tulleensa onnellisesti perille. Sopihan se. Kysyin puhelinnumeroita, soitin Moskovaan ja ojensin puhelimen Andreille. Anoppi siellä vastasi, mutta vain vaivoin sai Andrei sanottua viestinsä. Leningradiin ei soittaminen onnistunut. Soiton jälkeen Andrei oli aivan hiljaa pitkän aikaa ja kysyi sitten: "Erkki, sano minulle, miten on mahdollista soittaa puhelimella autosta Moskovaan?" Hän, tekniikan tohtori, ei ollut koskaan edes nähnyt unta sellaisesta mahdollisuudesta. En malttanut olla viisastelematta, vaan sanoin: "En minä osaa sitä oikein selittää, mutta näitä pieniä nappuloita kun tässä painelee, niin kyllä se saattaa onnistua." (Anteeksi, Andrushka!)

Molempien venäläisten esitelmät vetivät täydet salit yleisöä, ja esityksen jälkeen kysymyksiä tuli enemmän kuin aika antoi myöten. Olin molempien esitysten istunnon puheenjohtajana, ja jouduin torjumaan kysymyksiä, jotka eivät liittyneet aiheeseen. Aikataulun ulkopuolella oli toki tilaisuuksia tavata heitä ja keskustella heidän kanssaan. Niin tehtiinkin todella vilkkaasti. Lähtöpäivänä he molemmat levittelivät saamiaan käyntikortteja ja kyselivät minulta, keitä nämä kaikki ihmiset olivat. Viitisenkymmentä uutta tuttavaa! Aika monesta heistä osasin kommentoida jotakin.

Minulla oli paalupaikka, sillä minut oli edellisenä syksynä valittu APL-yhdistyksen puheenjohtajaksi. Tajusin miten ainutlaatuinen tilaisuus minulla oli kantaa FinnAPL:n lippua korkealla kansainvälisen APL-yhteisön edessä ja hyväksi. Valloitettavana oli uusi maa, uusi APL-kulttuurialue, mahdollisesti myös uusi markkina-alue. Tässä oli loistava mahdollisuus toimia sillanrakentajana, luoda uusia suhteita, ja mikä tärkeintä, auttaa venäläisiä APL-veljiä saamaan kontakteja, yhteyksiä ja uusia ideoita. Ynnä ottaa tästä ansio ja kunnia FinnAPL:lle. Olin esittänyt näitä ajatuksia hallitukselle ja saanut valtuudet järjestää tapaamis- ja tutustumistilaisuuden APL-VIPeille. Niinpä tilasin purjehdusseuran paviljongista päivällisen 50 hengelle ja kutsuimme sinne kaikki tuntemamme APL-gurut suomalaisjoukkueemme vieraaksi. Kerroimme, että FinnAPL voi edelleen hyvin täytettyään kymmenen vuotta ja että olemme nyt löytäneet APL-ystäviä myöskin idän suunnalta ja toivomme kaikkien tutustuvan heihin. Olin kutsunut pöytääni Andrei ja Olga Kondrashevin kanssa Ken Iversonin, Per Gjerlövin sekä Tanskan ja Ruotsin järjestöjen puheenjohtajat puolisoineen. Koko tilaisuus oli erittäin onnistunut ja saimme siitä paljon kiitosta.

Venäläiset olivat tutustuneet minuun kuluneen puolen vuoden aikana, joten viihdyimme hyvin yhdessä. Olin kaikessa heidän oppaanaan ja tukenaan. Kerroin heille konferenssikäytännöstä ja he saivatkin siitä erittäin hyvän yleiskuvan seuratessaan sitä itse mukana ollen. Jossain vaiheessa mainitsin puolileikilläni, että olisi jo aika järjestää konferenssi Neuvostoliitossakin, onhan siellä APL-toimintaa enemmän kuin Suomessa, ja olimmehan tehneet "velvollisuutemme". Reaktiot olivat lähinnä kauhistuneet: "Ei ole mahdollista!" Ne ovat kokonaan toiset miehet, jotka tällaisia konferensseja järjestävät, ja heille APL on täysin tuntematon. APL oli todella suppean sisäpiirin hallussa, ja sen käyttö oli salaisuuksien sävyttämää. Sanoin, että meillä FinnAPL:ssä olisi kiinnostusta pienempimuotoiseen yhteistyöhön, seminaareihin tms. Sitä tuntui olevan mahdollista harkita.

Syksyllä 1990 jatkettiin yhteydenpitoa venäläisten kanssa. Heillä oli maassa APL käyttäjien yhdistys, SovAPL, ja Andrei oli sen puheenjohtaja, jäsenmäärä samaa luokkaa kuin meillä. He ehdottivat yhteisen seminaarin järjestämistä Obninskissa, missä olisi hyvät tilat ja muut edellytykset. Sanoin, että se olisi järjestettävissä meidän kannaltamme helpoimmin Leningradissa. Sinne pääsee Helsingistä helposti ja kohtuuhintaan. Jo lokakuun alussa matkustimmekin kolmenkymmenen hengen joukolla bussilla Leningradiin kolmeksi päiväksi. Asuimme hotellissa, ja seminaari pidettiin eräässä teknisessä koulutuskeskuksessa, kohtalaisen modernissa ja asiallisessa, olikin kuulemma suomalaisten rakentama. Venäläisiä osanottajia oli jonkin verran enemmän kuin meitä. Meille oli järjestetty hyvät ja runsaat tarjoilut kokouspaikalla ja toisen päivän iltana oli suomalaisille ja valitulle joukolle isäntien puolelta järjestetty upea päivällinen ravintolassa. Puheita pidettiin ja maljoja juotiin. Kansainvälisen konferenssin järjestämisideaa Neuvostoliitossa lämmitettiin keskusteluissa, käytössä ollutta koulutuskeskusta esiteltiin varsin laajasti. Merkillisiä ehdotuksia esitettiin: voisivatko FinnAPL ja SovAPL yhdessä järjestää konferenssin Obninskissa tai Moskovassa, voisinko minä tulla sen vetäjäksi jne. Kotimatkalla bussissa käytiin vilkasta ryhmäkeskustelua yhteistyön muodoista ja suhtautumisesta konferenssiehdotuksiin. Selvin sanoin varoteltiin sotkeutumasta mihinkään sellaisiin hankkeisiin, jotka vaatisivat rahallista tai työpanosta. Konferenssista tulisi kuitenkin fiasko.

Lokakuun loppupuolella sain telexin Neuvostoliiton tiedeakatemiasta, jossa minua pyydettiin tulemaan Moskovaan "keskustelemaan ajankohtaisista kybernetiikkaan liittyvistä asioista". Soitin Andreille ja kysyin mitä oli tekeillä. Hän sanoi, että konferenssiasiaa on selvitetty, erilaisia vaihtoehtoisia mahdollisuuksia on olemassa, mutta minua tarvittaisiin luotsaamaan heitä asiassa eteenpäin. Viisumi odottaa, lentoliput saa Aeroflotista. Marraskuun alussa, lokakuun vallankumouspäivän aattona, lensin Moskovaan. Siellä minut majoitettiin tiedeakatemian hotelliin ja minulle oli varattu kolmipäiväinen sightseeing-ohjelma juhlakoristellussa kaupungissa. Matkan päätarkoitus oli todella selvittää mahdollisuudet konferenssin saamiseen Neuvostoliittoon. Tapasin SovAPL:n johtotroikan, joka suoraan ehdotti, että FinnAPL tulisi 50-50 partnerina hankkeeseen mukaan ja minä ryhtyisin ohjelmatoimikunnan puheenjohtajaksi. Paikka olisi Moskova. Sanoin heille, että FinnAPL:llä ei ole mitään resursseja eikä mitään edellytyksiä toimia Neuvostoliitossa. FinnAPL voi antaa konsulttiapua, mikä käytännössä tarkoittaa minun kokemustani ja kansainvälisiä yhteyksiäni. Minä en voi luvata mitään muuta kuin oman työpanokseni. Seuraavaksi päiväksi oli varattu audienssi akateemikko Viktor Ivannikovin luona. Menimme yhdessä johtoryhmän kanssa hänen luokseen. Häntä ei ollut informoitu tapaamisen tarkoituksesta. SovAPL:n puheenjohtaja Andrei Kondrashev esitteli minut, kertoi kuluneen vuoden tapahtumista sekä omista konferenssihaaveistaan. Ivannikov pyysi minua kertomaan APL:n asemasta Suomessa ja maailmalla sekä kansainvälisistä APL-konferensseista. Tämän keskustelun jälkeen Kondrashev kysyi Ivannikovilta, suostuisiko tämä ohjelmatoimikunnan puheenjohtajaksi, jos konferenssi saataisiin Neuvostoliittoon. Hän mietti ehdotusta muutaman minuutin ajan ja vastasi sitten, että hän suostuu sillä edellytyksellä, että saa minulta apua, koska APL-maailma on hänelle täysin tuntematon. Minä puolestani asetin omat ehtoni, joista tärkein oli, että konferenssipaikaksi valitaan Leningrad. Sinne on Helsingistä parhaat yhteydet ja sinne on helpompi saada osanottajia, monestakin syystä. Ivannikov ei nähnyt siinä mitään ongelmaa, ja Moskovan-Obninskin linjan puolustajat olivat hiljaa. Näin minusta tuli Program Co-chair ja konferenssin järjestämiselle oli Neuvostoliiton puolelta näytetty vihreää valoa. Se että akateemikko Ivannikov saatiin hankkeen johtoryhmään merkitsi paljon enemmän kuin hänen muodollinen asemansa siinä. Siitä tuli Neuvostoliiton tiedeakatemian projekti, mikä antoi sille tietyn korkean statuksen ja takasi sille resursseja etuoikeudella.

Saman iltapäivän käytin muun ryhmän kanssa ACM/SIGAPL kiemuroiden selvittelemiseen. Minulla oli mukana parikymmensivuinen hakemuslomake, jonka perusteella SIGAPL hyväksyy tai hylkää hakemuksen. Mallina minulla oli vastaavat tiedot APL90:stä. Budjetti, joka on amerikkalaisille koko hankkeen ydin, tuntui täysin toivottomalta tehtävältä. Ehdoton vaatimus oli, että kaikki osanottajat maksavat samat maksut. Venäläiselle 500 dollaria olisi ollut ainakin vuoden palkka. Mikä oli ruplan kurssi? Se oli liikkuva maali, virallisesti oli mikä oli, reaaliarvoltaan jotain imaginääristä. Monilla tiedeakatemian tarjoamilla resursseilla ei ollut mitään rahassa mitattavaa hintaa, kaupallisia palveluja sai yleensä vain dollareilla. Minä kehitin aivan uuden konseptin, "rinnakkaiskonferenssin". Kerroimme SIGAPL:lle, että järjestämme kaksi erillistä konferenssia, kansainvälisen, joka toimii dollaribudjetilla, ja kansallisen, joka hinnoitellaan ruplilla. Nämä kaksi konferenssia pidetään samaan aikaan samassa paikassa, ja niillä on sama ohjelma. Ehdotus oli ilmeisesti tarpeeksi mielipuolinen, jotta SIGAPL:n finanssivastaavat olisivat edes yrittäneet ymmärtää sen tarkoitusta ja toimintaa. Se oli kuin keisarin uudet vaatteet, ei kukaan kehdannut tunnustaa, ettei tajua siitä mitään. Kuten tiedetään, suunnitelma meni läpi.

FinnAPL kuului Venäjän (!) tiedeakatemian ja ACM:n ohella konferenssin sponsoreihin. Menosarakkeessa oli puheenjohtajan työpanos, tulopuolella sama alennus osanottajamaksuun kuin ACM:n jäsenillä sekä logo kaikkien julkaisujen kannessa, yhteinen painosmäärä kymmenentuhannen paikkeilla.

Vuoden 1991 maaliskuussa kaikki tärkeimmät järjestelykysymykset oli jo saatu hoidettua, ACM/SIGAPL:n hyväksyntä, konferenssipaikka ja rahoitus. ACM lupasi lainata 30.000 dollaria valmisteluihin, mutta vaati kymmenen prosenttia "kansainvälisen konferenssin" osallistumismaksuista. Huhtikuussa SovAPL järjesti viisivuotisjuhlakokouksensa Leningradissa ja kutsui mukaan kolmisenkymmentä ulkolaista vierasta. Kokous pidettiin atomienergialaitoksen koulutuskeskuksessa, samassa, johon suomalaiset olivat saaneet tutustua jo puoli vuotta aikaisemmin. Nyt osanottajat oli myös majoitettu asuntolahotelliin. Koko koulutuskeskus ja hotelli olivat myös jo varatut tulevan konferenssin pitopaikaksi. Minä sain kunnian julkistaa APL92 konferenssin paikan, ajan ja järjestävän organisaation. Pidän yllätyksistä, ja niinpä pidin julkistuspuheen venäjänkielellä, jonka Olga tulkitsi englanniksi! Vieraista pidettiin todella hyvää huolta, syötettiin, juotettiin ja vietiin katsomaan kaupunkia ja sen kulttuurinähtävyyksiä. Minä ja vaimoni jatkoimme kokouksen jälkeen Moskovaan katsomaan vapun viettoa sekä edelleen Obninskiin, missä saimme todellisen VIP-vastaanoton. Obninsk on puhtaasti tiedekaupunki, ydinvoimalaitostekniikan, seismologian ja kokeellisen meteorologian keskus. Se oli ollut erittäin salainen ja suljettu kaupunki, mutta glasnostin hengessä sen salaisuuksia alettiin vähän raottaa. Useimmille tapaamillemme henkilöille me olimme ensimmäiset ulkomaalaiset, jotka he näkivät "livenä".

APL91 pidettiin elokuussa Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa. Oli erittäin tärkeää saada sinne mahdollisimman monta tulevan konferenssimaan edustajaa. Keväällä Leningradissa käyneet länsimaiset ystävät tekivät hyvää työtä hankkimalla sponsoreita. Neljä venäläistä oli valmistanut esitelmän. Sain neuvoteltua neljälle matkaan lähtijälle Finnairilta edestakaiset liput San Franciscoon osana yhteistyösopimusta, jolla Finnair sai "official carrier" oikeudet. Yhdeksän venäläistä oli konferenssissa mukana näkemässä, oppimassa ja tekemässä pr-työtä APL92:n hyväksi. He todella loivat valtavasti goodwilliä ja hyvin monet amerikkalaiset lupasivat varmasti tulla Leningradiin. ACM:n presidentti John White luovutti Palo Altossa olevan talonsa muutaman venäläisen (ja minun) majoitukseen. Jim Brown kutsui meidät kotiinsa San Joséhen illanviettoon. FinnAPL oli edustettuna Stanfordissa "normaalisti" eli kolmella esitelmällä, mutta joukkueen lippu ei liehunut kovinkaan merkittävästi. Puheenjohtajakin markkinoi Leningradin tulevaa isännyyttä.

Stanfordista Moskovaan palaava joukkue koki valtavan järkytyksen, kun vastaanottajat kertoivat heille, että maassa oli juuri aamulla tapahtunut vallankaappaus. Minä ja vaimoni olimme lähteneet kotimatkalle Uuden Seelannin kautta. Tahitilla uutinen tavoitti minut. Tulipa mieleeni, että konferenssiorganisaatiossa ja järjestelyissä saattaa tulla suuriakin muutoksia. Kun muutamaa päivää myöhemmin pääsin avaamaan sähköpostilaatikkoni Aucklandin IBM:stä käsin, oli siellä rauhoittavia viestejä Moskovasta, päästiin pelkällä säikähdyksellä. Tämä dramaattinen tapahtumaviikko, jolloin maailman katseet olivat kohdistuneina Neuvostoliittoon, toi APL-väelle oman lisäjännitteensä. Minun vahvimpia myyntiviestejäni oli tämän jälkeen: tulkaa tutustumaan maahan, missä eletään 20. vuosisadan dramaattisimpia vaiheita.

Jatkossa siirrytään vuoteen 1992, jolloin konferenssivalmistelut siirtyvät Neuvostoliitosta Venäjälle ja Leningradista Pietariin. (osa 3)